Linkin ja Pelitalon ensimmäinen peliohjelmointileiri blogi | 6.6. – 10.6.2016 |

Yleiskuvaa leiripäivästä. Huom! Blogin kirjoittaja ei ole kuvassa.

Yleiskuvaa leiripäivästä. Huom! Blogin kirjoittaja ei ole kuvassa.

Olen Taru Kauhajärvi, toimin apuohjaajana tällä leirillä ajalta 6.6. – 10.6.2016. Sain pestini Pelitalon kautta ollessani Gamedevissä sekä peli-illoissa.

Lähdin hakemaan työtä silkasta mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta – temppu oli aikas uhkarohkea mutta lopputulos yllättävä.

6.6. – 10.6.

En ollut kovinkaan peloissani ensimmäisenä päivänä – olin enemmänkin innoissani sekä samaan aikaan jännittynyt alkavasta viikosta. Leiri pidettiin Kumpulan kampuksella, joten joka aamu sain painella vähän yli kahdeksan metrolle josta taas jatkoin ratikalla yliopiston viereen. Onneksi aikaiset aamuherätykset eivät haittaa minua ollenkaan joten totuin viikon päivärytmiin heti.

Kaikki oli uutta ja maanantai oli elämäni ensimmäinen työpäivä jos TET-viikkoa ei lasketa. Toki TET-viikollani olin ihan eri ihminen kuin nyt. Silloin jännitin todella paljon ja työpaikka oli ihan eri tähän leiriin verrattuna: suomalais-amerikkalainen lastentarha jossa paimensin 4-7 ikäisiä.

He pelottivat minua suoraan sanoen ja joka aamu jouduin pakottamaan itseni palaamaan sinne, kun taas nämä lähelle omaa ikäluokkaa olleet leiriläiset eivät niinkään ja menin mielelläni töihin.

Jo ekana päivänä mietin, miksi ihmeessä hain edes tähän apuohjaajan pestiin vaikka olin itse ihan aloittelija tässä kyseisessä Scratch ohjelmassa. Tuntui että työni oli seilata ympäri huonetta ja seurata leiriläisten pelien työstämistä ja auttaa vain perusasioissa missä pystyin, sillä Scratchin käyttäminen oli minulle uutta ja outoa – usein autoinkin fiiliksellä että kunhan jotakin heittää niin eiköhän pian aika lähelle totuutta päästä. Välillä hävetti mennä pystyssä olevan käden luo ja kysyä, “Voinko auttaa jossakin?” kun minä olin se joka tarvitsi apua tiettyjen toiminta palikoiden löytämisessä.

Pian lähdin kuitenkin mukaan tekemään päivän pelejä ja kokeilemaan tätä ihmeellistä Scratchia. Minulle sanottiin, että sen käyttäminen on  helppoa, yksinkertaista ja nopeasti ymmärrettävää – olin heti jumissa jo ensimmäisessä koodi rimpsussa, hupsista.

Kaikesta huolimatta pidin pintani ja jatkoin leiriläisten auttamista ilman kummoista kokemusta ja tuulesta temmattujen apujen viljelyä joita yritin järkeillä nopeasti. Uskottelin itselleni koko ajan, että pian nämä tunteet menisivät ohi, pian pääsisin kärryille ja olisin hyödyksi mutta aina ei voi olla voittaja jokaisessa lajissa ja koin ekan viikon olleen henkisesti raskas.

Tietenkin koin myös edistyneeni tietyissä asioissa. Esimerkiksi en olisi ennen uskaltanut aloittaa keskusteluita tai liittyä toisten aktiviteetteihin – mutta heti kun vähän tuupitaan siihen suuntaan tai päätän, että jo on jos ei nuorille uskalla avata suuta, niin heti alkoi edes jotenkin kelkka luistamaan niissä hetkissä kun vähän pakotti itseään mukavuusrajan yli. Pelasin taukojen aikana erilaisten lasten kanssa ja minusta ne hetket olivat mukavia. Varsinkin kun pääsi todistamaan heidän piileviä kykyjä: olin ihan onnettoman hidas Halli Gallissa mutta nautin vastustajien upeasta pelaamisesta ja heidän innosta.

Toivon, lähes rukoilen, että nyt tulevilla leireillä tulen onnistumaan paremmin niin sosiaalisissa taidoissa kuin myös itse ohjelmoinnissa vaikkei näiden ohjelmien hallinta ole minun työssäni se pääasia. Asetinkin itselleni tavoitteeksi omasta kuoresta tulemisen ja sosiaalisen kömpelyyden voittamisen. Miksi piilotella suurta suutani kun vaan voin olla samanlainen suurella teholla käyvä papupata kuin muualla missä on läheisiäni?

Loppujen lopuksi vikana päivänä pääsin kuin pääsinkin enemmän auttamaan leiriläisiä. Osasin ratkoa heidän erilaisia ohjelmointivirheitä ja pääsin vetämään Demo tilaisuutta ensimmäistä kertaa – se oli jotain ihan uskomatonta.

Aluksi pidin hommaa todella helppona keissinä, mutta heti kun tilaisuus alkoi tuli minulle erittäin tutut ahdistuksen tunteet takaisin.

Mutta kaikki meni hyvin ja tunnen kehittyneeni edes hiukan. Viikko oli opettavainen kaikin puolin.

Ennen en olisi edes osannut arvata päätyväni tähän työhön mutta niin ne ajat vaan muuttuu.

Kiitos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *